Eyequaleyzer sivaltaa

Kotikisat. Kansa saa mitä kansa haluaa. Media repii Leijonat riekaleiksi jo ennen kuin ensimmäistäkään kiekkoa on tiputettu punapisteelle. Ennenkuin ensimmäistäkään paitsiota on vihelletty tai ensimäinenkään kisaturisti on paljastanut kasvojaan. Edes kentällä, katsomossa sotamaalaukset ovat päällä tunnetusti päätyyn asti.

Ensimmäiset skandaalit on jo kehitetty: Granlundin kunto, Peltonen ulkona kisajoukkueesta, kolmen maalivahdin suuri dilemma,.. you name it, media will play it.. Näissä asioissa on hyväksi lohduttautua faktoilla: suomalainen jääkiekkovalmentaminen osaa asiansa, jos johtoporras antaa siihen mahdollisuuden, eikä pelaajien keskinäiset marginaalit eivät ole noissa pippaloissa niin suuret kuin joku voisi kuvitella. Yksi poika ei yksin nosta tai laske suoritusta, antaa vain mausteen (sori fanit, hän on vain ihminen). Samoin on myös kokemuksen puolella, niin kova tekijä kuin Ville on, oli hän hiinä ja hiinä mahtumisen kanssa kisoihin jo vuosi aikasemmin. Henkilökohtaisesti olisin luottanut molempiin herroihin ratkaisupaikassa, kuten vuotta aikasemmin, mutta tiedän että Jalonen ei ota ketään roikkumaan rekeen. Ei taatusti. Joku oli parempi.

Kuten yltä kävi ilmi, minulla on synnyinkuntani identiteetin mukaisesti oma näkemykseni jääkiekkoon, ja aion kantani nyt julkaista. Aloitetaan tärkeimmästä, maalivahtipelistä. Usein puhutaan positiivisesta ongelmasta. Positiivinen ongelma on aina parempi kuin negatiivinen, mutta ongelma se on pienikin ongelma. Nyt kyse on peluutuksesta. Suomi on ottanut uuden erittäin toimivan peluutussysteemin: sillä on voitettu kaksi mestaruutta putkeen. Siinä joukkue pelaa itsensä iskuun joviaalipeluutuksen turvin kuormittaen tasaisesti kaikkia, siirtyen tosipaikassa kohti vanhaa kuormitustapaa, jossa parhaat pelaavat tärkeimmät hetket ja osan vähemmän tärkeistä. Roolitus on myös avainasemassa. Pelaajat tietävät miksi he kisoissa ovat. Enää ei ole vain ryhmää ketjuja joista huonoiten onnituvat alkavat nelosketjuksi, nyt nelonen kootaan neloseksi, kolmonen on yleisketju ja kaksi kärkiketjua hakee paikkansa keskenään. Maalivahtien tilanteen huomioiden kuitenkin paikkoja on yksi. Kisoissa on kolme onnistunutta ykkösvahtia, joista yksi pelaa, toinen kirittää ja yksi istuu. Kuka heistä istuu? Jos minulta kysytään, Suomella on maailmanmestarivahti Vehanen, joka on tottunut eurooppalaiseen kaukaloon, on henkisesti vahva ja osoittanut osaavansa voittaa. Nyt tiimiin on liittynyt NHL-apu Kari Lehtonen, joka on teknisesti hyvä perhostorjuja, nykyaikainen hyvähermoinen vahti, jolla ei ole tapana katketa. Mikäli näiden kahden välille saadaan terve kilpailutilanne, Suomi ei kaadu maalivahtiin. Rämö on tämän kaksikon takana statisti huippukaudestaan huolimatta.

Pakisto ei yllätä. Se on taattua jaloslaista rakennetta ja siinä on vaalittu pelaavuutta ja puolustavuutta tasapainossa. Jalonen ei kaihda ottaa mukaan räiskyvyyttä, mutta haluaa silti että kaikki sitoutuvat siihen mitä tekevät. Jalonen saa myös monista taitoniekoista irti sen parhaan. Lisäksi Jalosen kiekossa pelaa kahdeksan pakkia, ei kuusi. Yksi pari on puolustukseen suunniteltu spesiaalikoostumus (todennäköisesti Jaakola - Järvinen). Muut ketjut ovat offensiivisempia, rakenteen katsoen yhdestä tulee erittäin offensiivinen, sillä puolustavia pakkeja on tarjolla edellä mainitun kaksikon lisäksi vain Väänänen ja Kukkonen. Hietanen, Mäenpää, Niskala ja Salmela ovat silmissäni offensiivisia pakkeja. Puolustus on mielenkiintoisesti koottu, se on koottu onnistujista, mutta sillä on akilleen kantapäänsä: Hietanen on tuolla tasolla katsomaton kortti ja on kotikisat. Lisäksi Mäenpää ei ole tunnettu henkisestä vahvuudestaan. Onneksi vastapainoksi on Väänäsen ja Kukkosen kaltaiset todelliset malliammattilaiset.

Hyökkäys on Suomella hyvä osa-alue. Henkilökohtaisesti pidän dilemmana, että kotikisoista pudotettiin Peltonen, joka olisi ollut turvallinen valinta henkisen kapasiteettinsa vuoksi. Ettei vain Jalonen tehnyt samaa virhettä kuin Aravirta aikaisemmin case Raipessa. On asioita, joita vain aniharva pelaaja voi antaa. Yksi niistä on takuuvarma hermokontrolli ja toinen on maksimiin viety joukkueen luottamus. Toki Peltosen kohdalla jalat eivät toimi enää modernin kansainvälisen vauhdin tahtiin, mutta miehen pää toimii. Jalonen on valmis leikkimään pirun kanssa nuotiolla koska tahansa ja jätti takuuvarman kotiin, luottaen absoluuttiseen urheilullisuuteen. Siltikin pidän Kiiskisen nostamista mukaan huonona ratkaisuna, sillä en näe miestä ratkaisemassa mömmöm-finaalia. Hyvä jos Kazakhstan kaatuu. Kokemuksia ei pitäisi hakea kotikisoista, mutta toisaalta uskon Jalosen arviointikykyyn. Omani on vain erilainen. Joku tunnettu selostaja kai sanoisi tähän: ” Niinkuin pitääkin”. Muuten joukkue ei sisällä yllätyksiä: siellä on toimiva nelonen (neloskentän taso ratkaisee mestaruuden voittamispotentiaalin), pelaajia peruskolmoseen ja yllinkyllin ratkaisuvoimaa niin paljon, että Kiiskinen katsoo pelit pääsääntöisesti katsomosta. Koivu tulee johtamaan todennäköisesti NHL-ketjua ja Immosen, todennäköisesti Suomen tärkeimmän pelaajan ja tuon nuoren kruununjalokiven kaitsijan, ketju tulee olemaan oma itsensä (Pesonen-Immonen-Granlund). Hyökkääjissä kiinnitän katseeni seuraaviin henkilöihin: Valtteri Filppula (ratkaisuketjun yleismies, potentiaalinen tuleva NHL-huippu ellei sitä jo ole), Leo Komarov (tärkeä osa voittajatiimiä,agitaattori parhaasta päästä, kielimies) ja Jesse Joensuu (röyhkeä isokokoinen luottomies, saa tällä kertaa vastuuta muuallakin kuin mitalikahveilla). Nämä miehet osiltaan nostavat joukkueen tason panoksellaan. Kaikki katsovat Koivua ja Granlundia, mutta jonkun on tehtävä heidän onnistumisensa mahdolliseksi. Siinä tuo hiljainen osasto saapuu mukaan kuvaan.

Kisat ovat ovella ja kotikisojen paine on kova. Toivon todella, että joukkueelle annetaan tarvittava rauha, jottei tarvise myydä paskaa. Tällä porukalla voidaan myydä kultaa, jos kaikki sitoutuvat antamaan siihen mahdollisuuden.

Scored by

Eyequaleyzer

kirjoittamisen # 9

Käväistessäni tänään kaupassa, koriini tarttui pari kappaletta miinusprosentin tuotteita eli tuotteita, joilla käyttöpäivämäärä on tulossa vastaan. Toinen tuotteista, jos nyt haluatte tietää, raejuusto, oli -50 % (ohhoh..näihin harvoin törmää, mutta tämänpäiväinen katkarapuleipä -30%. Okei tuote meni kaupaksi ja aktiivista myyntiaikaa sentään 3 h.  Tälläkertaa kaiketi hinnoittelu toimi. Muistan opiskeluajoiltani tilanteita, jossa astelin kauppaan pikaostoksille puoltatuntia ennen sulkemisaikaa. Samanpäivän tuotteet vielä siinä vaiheessa normaalihintaisia, tai jopa -30%. Eikö tuotteita haluta myydä. Kenelle se tuottaa pahaa verta jos tuote löytää ostajan viimetingassa. Jos sitä ei myydä, meneekö se roskiin vai myydäänkö se kenties kaupantätille tuplahinnalla? Onko kaupanteon ahneus todellakin niin suurta, ettei rahtusta inhimillisyyttä mahdu mukaan. 30 min aikaa, tuote voisi olla -80%. 80%:sti kävelin -30 % tuotteiden ohi sulkemisaikaan. Tarjous ei houkuta.

Kaupanteolle on toki ollut aina ominaista voitontavoittelu. Amen for that. Kauppa se on mikä kannattaa, noh ainakin suomalainen ruokakauppa. Kaksi pröystäilevää ketjua senssailevat itselleen ylivoimaisen myyntienemmistön ja syö kilpailun. Todennäköisesti tämä kilpailun puute syö myös rationaalisen ajattelun. Mitä pahaa siinä on, että luopuu tuotteesta lähes tai täysin ilmaiseksi, kun siitä ei voi enää itse hyötyä? Säästyy roskiin heittämiseltä, joku muu tulee hyvälle tuulelle. Hyvällä tuulella puhutaan hyvää, se sataa kaupan laariin. Miksi sitä ei hyödynnetä. Jos olisin kauppias, hyödyntäisin. Vai onko kaupan henkilökunta niin halpaa, että heitä, kuten asiakkaita voi kusta linssiin ja juoksuttaa turhaan? Ehkä sitä nosupainetta ei aina olisi, jos ymmärrettäisiin pienenkin lisämyynnin tuotot? Ei vain absoluuttinen voitto, vaan imagovoitto. Jäyhät kauppiaat haluavat varmaan myös asiakkaan maksavan siitä että saavat kohottaa kaupan imagoa.

Suomalaisessa kaupanalassa on paljon kehitettävää. Täällä tehdään paljon turhaa vailla minkäänlaista onnistumisen ideaakaan, kunhan vain kehitytään, kasvetaan ja innovoidaan. Suunnan ei niin väliä. Ainahan on kuluttaja kenen kukkarolle hyökätä, jos innovaatio pissii kintuille. Panostaisitte innovaatioihin, ei uusiin itseään toistaviin automarketteihin ja korttijärjestelmiin. Briteissä aletaan jo luopua bonus-korteista. Herätys Briteissä! Haluammeko me olla Euroopan uusi Britannia? Aito ja oikea pikku-Britannia. Hei, tämä ei ollut ylistyslause! Jos kaikki on niin hyvin suunniteltua, miksi täällä jää tuotteita myymättä? Muuttakaa hintoja, olkaa valmiita tyytymään vähempään. Asiakkaan selkäranka katkeaa pisteessä X. Sen te varmasti olette toki segmentoineet. Kartellitoiminta (jota siis korruptoimattomassa Suomessa ei ole, my ass) ja monopolit ovat suomalaisen turvallisia tapoja pitää kansa ankarassa herran nuhteessa, pitää palkat mahdollisimman alhaisina (veroihin nähden.. tiedän bangladeshilaisena en saisi näinkään paljon.. veroja..).  Kartellitoiminta Suomessa tuomitaan, mutta siihen puututaan vain julkisesta paineesta. Monopoleja suositaan, ettei vain kansalainen voisi saada mitään edullisesti.

Tarvistemme enemmän julkista painetta, enemmän tiukkaa ostopolitiikkaa ja kääntää asiat siihen suuntaan mikä asiakkaita hyödyttää, ei vain tukea kauppiaskroisoksia saamaan kauppaneuvoksen titteleitä vaalirahaa antamalla. Kansalaiset sorron yöstä nouskaa!

Hyvää vappua toivottaen,

Eyequaleyzer.

Kävelin keskustassa rakkaan työväenjuhlamme esiaattona ja päässäni alkoi soida Apulannan uusi hitti “Zombeja!”. Samalla silmissäni vilisi elokuva Shaun of the Dead. Hyvä leffa muuten, suosittelen. Oliko tähän syynä vasta katsomani Iron Sky, tuskin. Lähestyvä vappu oli saanut väen joukkopukeutumaan eläviksi kuolleiksi. Samalla minun tuli ikävä krikettimailaani. Oli niin aidon näköistä. Taisin olla vähän vihreä, siis kokematon, en ylennauttinut, en edes ylen antanut, enkä YLE:lle edes antaisi, jos ei pian olisi pakko. Mutta jokatapauksessa: elävien kuolleiden invaasion luulin jo saapuneen hetki sitten. Pian niitä kaiketi irvistelee ikkunan takana. Tervetuloa kiipeilemään.

Vitsit sikseen. Tuo kokokansan ryyppyjuhla on taas ovella. Väki on tuhannen tuiskeessa jo ennen kuin juhla on edes kunnolla alkanut. Pohjat on otettu niin hyvin, että huomenna on jäljellä vain nuutuneita retaleita. Voi raukkoja. Hauskanpito on rasittavaa. Itsekkin mukavan viikonlopun viettäneenä en voi kuitenkaan käsittää tuota putkea. Kellä muutenkaan on aikaa/viitselijäisyyttä/halua ryypätä neljänä päivänä? Ei ainakaan työväellä. He ovat töissä.. suuri osa ainakin.. pitäähän jonkun tuottaa verovarannot, jolla nuo (t)yön sanakarit dokaavat itsensä zombeiksi. Hauskanpito on ymmärrettävää, rajat on osattava vetää johonkin. Taas moni saa tahtomattaan turpaansa, paikat on remonttia vailla ja ensiapu on ruuhkainen.

Lähen tienaamaan valtiolle verotuloja aamulla, jotta kansakunta saa ryypätä valtion piikkiin, jos ei omat riitä..
Tilisiirtoa on sentään turha pyytää, kuten eräs mussukka eräänä juhannuksena.. niin.. juhannukseen on sentään muutama viikko matkaa..

-Eyequaleyzer-

Käytän nyt pari minuuttia aikaani, ja miksen myös teidän aikaanne arvon runsaslukuiset blogini lukijat, pällistelläkseni ja kauhistellakseni suomalaista yhteiskuntaa rock-scenen puolelta. Kuten Suomessa yleensä tapana, pitää kynttilää tottavie pitää vakan alla. Koskaan et saa tehdä mitään erinomaista, mitään erilailla. Tai jos sen virheen joskus teet, ethän vain tee siitä numeroa. Jokuhan vaikka sattaa tajuta erinomaisuutesi. No shit. Mikäli nyt jeesustelultani ehdin, niin josko päästäisiin alkuun. Deal. Lähdetäämpä Turkuun.

Ne, jotka uskaltautuivat viimeisimmän lausahdukseni jälkeen uuteen kappaleeseen.. here it comes. Sanon vain yhden nimen, Michael Monroe (Matti Fagerholm). Suomi on tuottanut maailmalle paljon hyvää Ahtisaaresta lähtien, mutta Suomessa on syntynyt jotain perisuomalaista, ainutlaatuista. Maailman aliarvotetuin rokkari. Aliarvostetuin, hei.. Mikä voisikaan olla enemmän suomalaista? Niinpä. Michael on täyttänyt 50 ja antaa keikolla edelleen täyden laidallisen itseään. Ei säästele. Antaa sen mitä ihminen tarvitsee mennessään ottamaan annoksen rock show’ta. Aliarvostus ei ulotu vain ulkomaailmaan, hän ei ole järin arvotettu edes kotimaassaan. Paitsi toki ammattilaispiireissä. Suuriyleisö ei miestä tunnu löytävän, eikä ihme. Hän ei ole se kokokansan sliippattu hymynaamainen Janne Tulkki. Hymynaamainen kyllä. Sliipattu, no omalla tavallaan. Omantiensä kulkija, todellinen rokkari.

On hyvä huomioda, että mies on Hanoi Rocks yhtyeen keulakuvana ollut valloittamassa Aasiaa. Tuohon aikaan rock vasta otti ensiaskeleitaan idässä. Moni nykyinen sieltä leipänsä saava artisti lienee kiitollinen näille uudisraivaajille. Kokonaisuutena tämä on yksi niitä asioita, jotka ovat muuttaneet rock bisnestä. Kaupallisuus ei tottavie kuulu rockiin, mutta toisaalta yritäppä pärjätä ilman jos teet asiaa täysipäi(väi)sesti. Lisäksi Monroen tuotannolla (niin bändi- kuin soolo-) on ollut suuri merkitys rockille. On julkinen fakta, että Hanoi Rock on vaikuttanut esimerkiksi Guns N’Roses bändiin. Michael on yksi suuri innoittaja Axl Rose’lle. Gunnarit on menossa rokin Hall of Fameen, innoittajan edustaja taistelee paikasta aliarvostetuimpien joukossa. Paradoksaalista. Asian cappia lisää myös se, että Guns N’Rosesin albumille Spaghetti Incident, oli määrä tulla Hanoi Rocksin kappale Kill City. Se jäi pois koska, Slash, Gunnarien kitaristi, ei oppinut soittamaan biisiä tarpeeksi hyvin. Silti Hanoi Rocksille ei ole tulossa paikkaa Hall of Famesta. Kysynkin miksi? Vastaankin perään itselleni, yritäppä pärjätä ilman kaupallisuutta. Ei se ole keneltäkään pois, ei myöskään se ettet ole Hall of Famessa. Tärkeintä on se että teet asian niinkuin haluat, saat arvostusta oikeilta ihmisiltä ja saat aikaan jotain uutta ja aitoa. Tittelit on niille jotka haluavat jotain epäaitoa. Tämä pätee kaikkeen tekemiseen, jokapäiväiseen elämäämme.

Terveisin,

Eyequaleyzer

oman elämänsä aliarvostettu rokkari

Pääsiäisen kunniaksi avaan sanaisen arkkuni ja käsittelen Jeesusta kunnioittaen omaa urheilumiehen kärsimystäni. Seuratessani joukkueurheilua tulen usein miettineeksi urheilijan arkea ja niitä pääpointteja, ottelupäiviä. Lukuisat silmäparit seuraavat jokaista liikettä; ylistystä riittää, niin myös alistuksia. Koskaan et ole niin hyvä kuin väitetään, joskaan et myöskään niin huono kuin sinulle kerrotaan. Vanha “baxterilainen” viisaus sallittakoon. Joskoon mies sitä itse keksi edes. Erinomainen viisaus kuitenkin.

Useissa lajeissa urheilijat saavat huipulla vähintään kohtuullista korvausta tekemästään työstä. Asiasta, joka on toisille harrastus. Leipä on tällöin ansaittava muualta. Siltikin urheilija voi sortua näppäryyteensä. Kun ylimielisyyspuuska iskee, ei mikään pelasta. Nöyryytys on vielä suurempi kun se tapahtuu tuhansien silmäparien edessä, ehkä miljoonienkin. Silloin varmasti hävettää, en edes halua ajatella kuinka paljon. En haluaisi yhtään silmäparia seuraamaan omaa työtäni, saatikka virheitäni. Yleensä ne kuitenkin joku näkee. Työtapaturmia sattuu meille jokaiselle. Meillä jokaisella pitää olla oikeus virheisiin. Entäpä silloin kuin virhe tapahtuu huonon panostautumisen seurauksena? Onko se OK?

Esimerkkinä yksi kuvaan Ilveksen SM-liigataipaleen kaudella 2011-2012. Huono kesäharjoittelu ja liika usko omiin kasvaneisiin kykyihinsä suisti kauden jo alun kynnyksellä kohti tuhoa. Kausi kulminoitui karsintaan Vaasan Sportia vastaan, jossa tuo sykli toistui vielä kerran pienoiskoossa: kaksi selvää voittoa, huokaisu, totaalinen rimanalitus ja ryömiminen häntä koipien välissä maaliin vain tietyn rutiinieron turvin. Mitä tapahtuikaan kahden ensimäisen pelin jälkeen? Alettiinko luulla itsestään jotain mihin ei ole varaa. Sarjan kolmas ottelu oli työtapaturma, jollaista en katsojana haluaisi rakkaalta kissapedoltani nähdä. Olisin odottanut joukkueelta edes jonkinlaista asennetta myös tuossa matsissa. Asiakkaat, joita myös faneiksi/katsojiksi kutsutaan, maksavat siitä (ilosta, kärsimyksestä, rutiinisuorituksesta,..). Pelaajat saavat kuitenkin työstään palkkaa. Jos moni töissään antaisi noin paljon löysää, ei olisi työpaikkaa jonka tienesteillä hankkia pääsylippua.

Toinen hyvä esimerkki on viimekausien Arsenal. Pääsiäisaika antaa viitteitä paremmasta. Pelaajat yrittävät, antavat kaikkensa. Pitkään aikaan en ole nähnyt noin asialleen omistautunutta Arsenalia. Kaikki tekevät asioita oikein ja avoimin mielin yhteisen asian eteen. Jos he olisivat pelanneet aina näin, olisi sijoitus korkeampi kuin kolmas (sarja kesken, kaikki omasta asenteesta kiinni). Vielä pari kuukautta sitten joukkue oli menettämässä jopa suoraa UCL paikkaa. Tämä on se merkitys, mikä ammattimaisella suhtautumisella työhönsä on siihen, että vain mennään paikalle, jotta joku siirtää tilille sen ylisuuren korvaukset pelivälineen siirtelystä. Huomion arvoista on myös se että tuon matsin vastapuolen vaihtopenkki oli noin triplasti kalliimpi kuin Arsenalin avauskokoonpano. Se ei riitä että tietää olevansa hyvä, se pitää muistaa näyttää kerta toisensa jälkeen uudestaan.

Edellämainittujen esimerkkien pohjalta tulee mieleeni pari kysymystä:

• Mitä jos Sport olisikin ollut asenteeltaan pykälää kovempi samaan aikaan kuin ennakkosuosikki olisi pelannut samalla tahtotasolla kuin ottelussa kolme?

• Mitä jos Arsenal olisi pelannut kokokauden tuolla tahtotasolla?

Edellämainituissa skenaarioissa olisi liigaseurue saanut uuden tulokkaan ja mestaruuspyttyä nostelisi aivan toinen seura. Rutiini auttaa vain, jos säilyttää tekemisessään edes näennäisen selkärangan. Suurta menestystä tavoitellessa tarvitaan rautainen selkäranka ja rautainen usko jokapäiväiseen tekemiseen, sitä halua näyttää joka päivä olevansa palkkansa arvoinen. Niin ja hikeä tilinsä eteen aivan kuten katsomoon tulleiden silmäparien on ollut tehtävä, jotta ovat paikanpäälle päässeet. Niin halpaa se lysti ei ole, että voisi seurata hymyssä suin kuin toiset laiminlyövät työnsä.

Rutinoitumisiin,

Eyequaleyzer

Vuosia sitten tulin keskustelleeksi erään “tosifanin” kanssa jääkiekosta. Hänen oli erittäin hankalaa ymmärtää minua, koska kannatin sitä toista seuraa. Vielä vaikeampaa hänen oli ymmärtää maailmankatsomustani, jossa en voi seurata rakasta seuraani sen rämpiessä. Perusteeni on yksinkertainen: kärsin katsella rakkaan seurani ottaessa niskalaukausta. Kuka oikeasti haluaa katsella linkuttavaa kissaa? Silti fani on aina paikalla antamassa tukensa seuralle, silloinkin kun seura ei anna fanille mitään takaisin.

Kun tilannetta aletaan miettiä objektiivisemmin, kuka katselee paskaa balettia? Kuka katselee huonon elokuvan? Kuka suostuu kuuntelemaan ala-arvoista musiikkia? Jos vastasit yhteenkin kysymykseen kyllä, olet joko masokisti tai fani. Henkilökohtaisesti seuraan lajeja, joita ymmärrän ja ymmärrys lisää tuskaa. Kun ymmärrät tarpeeksi, et voi enää katsoa räpellystä. Et lempibändiltäsi, et lempiohjaajaltasi, et lempiseuraltasi. Ihmisellä pitäisi olla elämässään niin paljon kaikkea, että aika on kanavoitavissa muualle, jos jokin kohde ei tee itseään kiinnostavaksi. Michael Monroe tokaisi haastattelussa, ettei voisi rutinoitua. Aina pitää olla valmis antamaan kaikkensa. Olen samaa mieltä. Ihmisten pitäisi olla valmiita tuohon yleisestikin. Viisaita sanoja.

Faniuden pahin ja samalla säälittävin piirre on wannabe-fanitus. Siinä täysi ummikko menee suunnilleen I <3 -paita päällä laput silmillä katsomaan fanituksen kohdettaan, ymmärtämättä asiasta sen enempää. Ei osata sanoa onko se hyvää vai huonoa. Ei edes voida ymmärtää kohdetta. Paikalla on oltava, koska muutkin ovat. Yksi hupaisimmista ilmentymistä oli Lordin Euroviisuvoiton aikaansaama joukkohysteria, jossa keski-ikäiset mammat valtaavat hard rock -lehterit, koska pakkohan Lordista on pitää kun ne kerta voittivat, eksjee.. Niinkö? Joku voisi tässä kyseenalaistaa myös Lordin hard rock -statuksen, kilpailijoiden fanit ainakin. Mutta ei mennä sille linjalle.. pahaista fanitusta tuokin vain..

Jonkun faniuden perustusjulistuksen mukaan fanin kuuluu kärsiä. Saattaa olla totta, mutta miksi suoranaisesti riiputtaa itseään ristillä jonkun asian takia. Joku Jeesus-fanihan sillointällöin tekee tuotakin.. heh. Se ei ole aitoa jossei kärsi. Faniuden nimissä ollaan valmiita menemään pitkälle: julistamaan, kärsimään, rakastamaan ja vihaamaan. Eritoten vihaamaan. Vihan vuoksi tuo ensimmäisen kappaleen rakas mussukka ei voinut ymmärtää minua. Mutta faniuden nimissä on järjestetty paljon suurempaakin: huliganismia, jengisotia.. sotia.. aivan, jopa valtiot ovat ajautuneet sotaan väärän urheilutuloksen vuoksi.

Onko fanius sitten sokeaa tosiasiat sulkevaa wannabe-puuhastelua vai ainoa oikea tapa rakastaa kohdettaan? Näkemyksiä on varmasti monia, mutta henkilökohtaisesti en ymmärrä ylilyövää asennetta. Jos hieno bändi ei tarjoa keikkaelämystä, en mene, jos rakas seurani ei osoita taistelevansa, en minäkään vaivaudu paikalle. Se ei tee minusta huonompaa fania, sillä en rakasta seuraani vähempää, toivon vain että rakkaus on molemminpuolista.

Rakastetaan monipuolisemmin!

-Eyequaleyzer-

Edellisyö osoitti taas raskaalla tavalla suomalaisuuden syvimmän olemuksen. Kaikki mikä on kontrollissa kadotetaan, koska ei uskota itseensä. Viimekevät osoitti jonkun muuttuneen. Tilastopoikkeamia tulee jopa ilmaston käyttäytymiseen tietyin vuosin. Se ei vielä muuta suurta linjaa.

Mitä viimeyönä sitten tapahtui? .. meteorimyrsky. Nyt kuitenkin käsittelyn kohteena on jotain paljon suurempaa, jääkiekkoa. Lätkä, tuo suomalaisen miehen (miksei toki naisenkin, tasa-arvoiset ajat) tunteiden tulkki. Kuinka joukkue voi pitää pelin siististi otteessaan ja taas kerran, kuten tavallista, kalkkiviivoilla murtua. Antaa vastustajan, vielä Ruotsin, ottaa ohjat. Itse luovuttaa, unohtaa luottaa itseensä. Nuorten Leijonien startti nuorten MM-kisoihin ei ollut helppo. Isäntämaa Kanada teki selvää jälkeä. Joukkue suoritti erittäin perisuomalaisen kasvojenpesun ja skarppasi. Tulos näkyy. Ratkaisevalla hetkellä kun mitataan kuka on kuka, mitä tapahtui: Suomen lukuisista pinteistä taisteluasenteella pelastanut maalivahti Aittokallio tekee numerolla 30 pelaavalle Ilves-kasvatille tutun töppäyksen maalintakana tärkeässä paikassa, tässä vaiheessa onnittelen by the way Taistoa komeista tanssisuorituksista. Lisäksi Mikael Granlundin postimerkkitasokas rangaistuslaukaus -  ilmaveivi sai jatkoa.. nooot.. Pronssiin oletettavasti joukkue taas skarppaa kun kovimmat panokset on saavuttamattomissa. Ollaan suomalaiseen mentaliteettiin sopivassa tilanteessa.

Tämä episodi menee kategoriaan Suomen maajoukkue jalkapallossa Unkaria vastaan EM-jatkokarsinnassa, 5-1 tilanteen menettämiseen Ruotsia vastaan lätkäheeboilta.. jne,jne.. Missä on se asenne, jolla Viren voitti Munchenin kympin, Suomi on voittanut kaksi kertaa maailmanmestaruuden kiekossa, nuorten maailmanmestaruus -98, Suomen nuoret jalkapalloilijat päästessään arvokisoihin ikäisissään. Saitte kuvan, en luettele tässä kaikkea. Olemme kyvykästä kansaa, miksi me katkeamme yleensä tärkeimmässä paikassa? Olemme saaneet aikaan muutakin.

Lähestyn aihetta paikallisena ilmiönä, koska en ole ollut kovienpanosten joukkueiden jäsen. Ikäväähän tämä on myöntää. Rakkauteni urheiluun ei ole siivittänyt minua urheilijaksi. Sellaisena oppisi niin mukavasti häviämään. Kun mietin opintojani, tulee mieleen pääaineenvalintatilanne. Minua kiinnosti haastavampi vaihtoehto. Kyselin mitä muut olivat mieltä. Ne kyvykkäimmät halusivat poikkeuksetta vaikeamman vaihtoehdon. Muut halusivat helpomman. Itse pidin vaikeaa pääainetta haasteena, mutta halusin haastaa itseni. Taas kerran huomasin, moni ei. Nopeasti pois, tuo on niin vaikeaa, jotuisi tekemään niin paljon.. niimpä niin. Ei olla enää mukavuusalueella. Eräs perfektionsti jätti pääaineen kesken, koska se olisi ollut tahra paperilla. Voiko kansakunnaltamme muuta odottaa, jos nykyinen suomalaisuus on paskahousuutta ja perfektionismia. Ensimmäiset kun eivät uskalla mitään ja jälkimmäiset eivät uskalla poistua mukavuusalueelta. Muutama ihminen onneksi on valmis laittamaan itsensä likoon, vaikkei aina uskoisikaan täydellisyyteen, silti saattaen päästä lähemmäs kuin kumpikaan edellämainituista (allekirjoittaneen opinnäytetyön arvosana 4 asteikolla 0-5). Lainatakseni entistä pelikaveriani: ” Vasta kun pelaat samalla antaumuksella, jolla painat muijaa, pelaat niinkuin pitää!” .. meni minulta aikanaan ohi, mutta hän oikeassa.. Jos iteseään ei laita likoon, ei suorita parastaan.

Olen huomannut että kaikki kaikessa on usko itseenä ja periksiantamattomuus. Kovissa paikoissa on sytyttävä oltava valmis antamaan kaikkensa, vaikkei perustilanteessa olisikin keskiverto. Sillä se  menestys tulee. Lisäksi ei pitäisi niin paljon keskittyä siihen, mitä muut ovat mieltä. Pitää keskittyä siihen, mitä pitää oikeana. Yleiset linjat ovat yleisiä linjoja.. ei niitä pitkin saavuta mitään merkittävää. Se on mukavuusaluetta, se kultainen keskitie.

Taisteluasennetta vuoteen 2012!

-Eyequaleyzer-

Sähkökitaran hankkiminen on suuri projekti. Jotkut eivät perehdy tarjontaan ja ostavat summanmutikassa instrumenttinsa. Enää en tekisi niin, aikanaan oli pakko.

Olen vasenkätinen. Paikallinen tarjonta on huonoa, eikä se maamme suurmetropolissakaan liiemmin vakuuta. Kun menee musiikkiliikkeeseen ja ilmoittaa kyseenomaisesta ominaisuudestaan, kysytään: “No otatko tämän vai tuon toisen?”. Harva löytää juuri sen oikean tuollaisella speed datingilla. Sen oikean löytäminen vie aikaa. On erittäin ymmärrettävää että musiikkiliikkeet tekevät bisnestä, eivätkä voi sijoittaa tuotteisiin, jotka eivät mene kaupaksi.. tai voivat, mutta se on huonoa liiketoimintaa. Ikävämpää on se että, musiikkiliikkeet silti pyrkivät tekemään bisnestä ja tarjoavat oikeakätisiä keppejä -  juuri tässä mallissa tuo puolenvaihto on niin helppoa toteuttaa ja haittaa ei käyttäjälle tule, Jimikin soitti näin. Niin soitti..60- ja 70- luvuilla. Ajat ovat toiset ja myös vasurit tietävät oikeutensa kuluttajana, kitaristina ja ihmisenä. Tuotteista alkaa pikkuhiljaa tulla vasenkätisiä versioita: on mp3- soittimiä käännettävällä näytöllä, purkinavaajia, kaikellaista tilpehööriä, mutta kitarat ovat edelleen kiven alla. Myönnettäköön.. kitarat ovat kalliita.

Mistä vasenkätisyydessä ja kitaransoitossa on kysymys? Vasurit ovat kitaristeina kuin jääkiekon rightin pelaajat, harvinaisia, mutta useampi molemmista on luonut hyvän uran. Vasurit luovat pienessä lavatilassa kompaktin ja näyttävän yhdistelmän muiden soittajien kanssa samoin kuin rightin pelaaja täydentää hyökkäysketjun tai pakkiparin. Kielien järjestys on useista luuloista huolimatta sama, kitara on vain rakennettu toisin päin. Ulospäin se näyttää käänteiseltä versiolta normaalista oikeakätisen kitarasta.

Ensimmäisen kitaran hankinta on helppoa. Tietämystaso ei ole suurta, on helppoa ottaa se mikä on tarjolla. Minulla kävi tuuri. Hankkimani Ibanez Gio on suoriutunut tehtävästään hyvin. Olen kehittynyt ja soitellut ensimmäistäni suhteellisen pitkään. Nyt tuo vuosientakainen ongelma on palannut. Pitäisi löytää toinen. Tälläkertaa en haluakaan enää halpaa aloitusmallia, haluan laatua. Olen harjaantunut. Enää ei ole vain tärkeää voiko kitaraa soittaa, hankintaan vaikuttaa soitettavuus, soundi, laatu, istuvuus käteen ja hinta. Halvat kitarat eivät ole koskaan absoluuttisella tasolla hyviä. Niitä ostaessa tekee aina kompromissin jostain. Jokainen päättää itse mikä on tärkeää ja tekee hankinnan sen mukaan. Täydellisyyttä hivelevään unelmien kitaraan saisi uppoamaan helposti 8000 euroa. On siis siirryttävä objektiiviselle tasolle ja tehtävä kompromisseja.

Oma lähtötilanteeni on tämä: minulla on halvahko peruskitara, johon olen periaatteessa tyytyväinen. Jotain kuitenkin puuttuu. Haluan kitaran, joka on erilainen ja parempi. Erilaisella tarkoitan mallia, paremmalla laatutekijöitä. Olen rock-henkinen, joten olen vailla todellista rock- kitaraa. Viimeaikoina olen erikoistunut suuntaan, jossa minulla on ykköskategorissa yksi malli ylitse muiden, Les Paul. Les Paul on matalasoundinen sekä monipuolinen rock- ja blues- kitara. Rakastan raskaita ja matalia soundeja. Muut vaihtoehdot ovat Stratocaster ja Telecaster kitarat, joissa on myös omat tunnistettavat soundinsa. Näistä Telecaster on Les Paulin todellinen vastakohta: pelkistetty kirkassoundinen kitara. Mutta Telecasterin ulkomuoto pettää, kyseessä on laadukas ja paljon käytetty rock- kitara. Les Paulien tunnistettavimmat fyysiset ominaisuudet ovat raskastekoisuus, painavuus, muoto ja paksuhko kaula. Näillä saadaan aikaan omintakeinen soundi, joka on miellyttänyt 1950- luvulta tähän päivään.

Päätin perehtyä syvemmälle, koska haluan todella löytää sen oikean. Luin käyttökokemuksia kitaroista. Olen myös keskustellut monien soittajien kanssa vuosien varrella ja saanut sieltä osviittaa tärkeisiin ominaisuuksiin liittyen. Yleisimmin soittajat linjaavat seuraavat asiat: tärkeintä on se miltä kitara tuntuu kädessä, kuinka hyvin kitara pysyy vireessä ja soveltuuko soitin omaan musiikkityyliin. Yksinkertaista eikö totta? Eräs nykyinen kitara-ammattilainen jopa naureskeli keskustelumme lomassa sitä, kuinka ulkonäkö on merkitsevä tekijä lähinnä vain halvoille malleille. Kalliit kitarat harvoin sisältävät turhaa prumeluuria. Niiden ei tarvitse todistaa mitään, vain olla oma itseänsä. Esiintyvät taiteilijat saattavat toki lisätä lavauskottavuuttaan myös ulkonäöltään sopivilla kitaroilla, ei läheskään kaikki. Harva voi silti sanoa hankkivansa kitaraa, joka on omaan silmään ruma. Mutta on syytä tiedostaa, että kaunis kuori ei ole myöskään kitaroissa kaikki kaikessa.  Oman kitaran löytäminen on pitkäjänteisen tututustumisen tulos. Neuvotaan soittamaan kymmeniä soittimiä, ennen sen oikean löytymistä.. Niin, tässä tullaan yhteen suureen ongelmaan: kitaraliikkeissä on vain 1-2 kappaletta vasurin kitaroita. On hankalaa löytää mieleistään ja soitella mieleisiään kitaroita, jos malleja on vähän. Tätä kautta olen päätynyt  ratkaisuun, jossa kitara on tilattava internetistä. Tällä tavoin kasvatetaan valittavien kohteiden määrä sopivaksi. Yhtäkkiä jo pelkästään erilaisia Les Pauleja on tarjolla kymmeniä. Ongelmaksi tulee edelleen kokeileminen. Miten testata kitaraa, jota ei fyysisesti pääse kokeilemaan? Kuinka monta onnellista avioliittoa, siis oikeasti onnellista, on perustettu thaimaalaisen postimyyntivaimon kanssa? Niimpä.. Kysymys on paha, mutta onneksi niillä (siis ainakin kitaroilla) on 30 päivän palautusoikeus.  Jonkinasteista mallitarkastelua on syytä kuitenkin tehdä lähiliikkeissä oikeakätisten kitaroiden kanssa.. ottaa sitten mukaan vaikka apukädet, eli oikeakätinen kaveri, joka tuntee kitaroita. On myös syytä huomioida että vasuri tekee kompromissia myös siinä, ettei kaikkia malleja tai kaikkia värejä saa vasurina. Olen kuitenkin huojentunut, että olemme tulleet pitkän harppauksen 50- luvulta  ja olemme tulleet internet- aikaan. Ja Suomi on vielä erinomainen tietoyhteiskunta, jossa verkkossa voi asioida. Kirjoittaa vaikka blogia tai ostaa kitaroita.

Nyt on käsitelty se, miltä kitara tuntuu. Sähkökitaroissa on vielä se toinen tekijä, soundi. Soundi koostuu kitaran ominaisuuksista ja ennenkaikkea sen mikrofoneista. Mikrofoneista (engl. pickups) voisi kirjoittaa pitkän selostuksen, mutta nyt mainittakoon vain, että niitä on erilaisia ja suurin osa Les Paulien malleista hyödyntää kahta tuplamikrofonia. Joissain malleissa voi olla yksöismikit tai jopa kolme tuplamikrofonia. Mikrofonien laatu ja tyyppi vaikuttavat soundiin. Osaa ominaisuuseroista ei tavallinen soittaja edes tunnista, mutta kitaran hankkijan on syytä perehtyä mikrofonien yksityiskohtiin.

Kun ollaan päästy näin pitkälle, voidaan katsastaa malleja. Suositellaan, ettei halvimpia malleja ei kannata hankkia (ainakaan harjaantuneelle soittajalle). Osa käyttäjistä on pettynyt pahoin. Olenkin aatellut, että budjetoin hankinnan niin, että saan sopivan soittimen. Amatöörin on  turhaa laittaa liikaa rahaa  intsrumenttiin, mutta itseään ei saa myöskään ampua jalkaan. On tiedettävä milloin sijoittaa, jos pelimerkkejä on. Asiantuntijat myös toteavat, että mallit tulisi käyttää soitinhuollon kautta, jossa asetusvirheet korjataan. Siihen kuluu vielä kymppi jos toinenkin. Tämän hyöty kuitenkin lienee sama kuin uuden polkupyörän ensihuolto. Jokainen vastaa itse soittimestaan ja tekee tarvittavat toimenpiteet, jotta instrumentti on hyvä koko käyttöiän.

Mikäli haluan Les Paulin, on hankittava joko halpa Gibson tai ottaa Gibsonin halpamerkki Epiphone. Suosituksia on tullut myös muille merkeille (Tokai, Ibanez, ESP, ..), mutta harkintaprosessi on yhä kesken ja pidän silmät auki ja mielen avoimena. Gibsonin mallit maksavat pääsääntöisesti yli 1000 euroa ja 1200-1300 laittaminen Gibson Studioon arveluttaa. Halvimmat Gibsonit ovat vanhoja tribuuttimallien halpakopioita ja Studio on nimensämukaisesti riisuttu Standard- malli studiokäyttöön. Periaatteessa toisaalta myös kotiin. Kitara on varmasti ok, mutta onko se arvoisensa. Se on kokonaan toinen juttu. Alle 700 eurolla saa Epiphone Customin, jota käyttäjät pitävät hintansa arvoisena. tämän Customin hinta on puolet Gibson Studiosta. Epiphone Custom -mallin saama palaute oli paljon parempaa kuin halvimpien Epiphonen mallien. Myös rahtusen halvempi Standard- malli jäi arvioissa tälle ulkoisestikin miellyttävälle vasurille. Tällä hetkellä nostan Custom- mallin ykkössuosikiksi. Huomion arvoista kuitenkin on, ettei Epiphonen Custom -malli ole lähelläkään Gibsonin vastaavaa (jolla hintaakin yli 3000 euroa). Kiperä päätös siintää edessä.

Soitellaan!

Eyequaleyzer

Nykyinen maailmamme ihanteineen ja kiireineen ajaa ihmiset kauaksi niiltä alkulähteiltä, jossa olemme olleet kunnossa ja voineet hyvin; oltu terveempiä. Kun motivaatiota, asennetta ja aikaa on rajallisesti, ollaan valmiita uskomaan mitä tahansa tutkimusta, joka osoittaa välillisesti painon putoavan.. aivan painon putoavan, ei terveemmäksi tulemisella ei ole painoarvoa. Kenties näiden suosioon vaikuttaa myös nykyaikainen toinen “absolutismi”: jos olet jotain mieltä, olet muuta vastaan.

Otetaampa ensin tarkasteluun karppaus. Oma mielipiteeni on ollut alusta alkaen vastaan. Mielestäni siinä otetaan pois tärkeä ravinnonlähde nopeiden tulosten toivossa, jotta näytetään “yhteiskuntakelpoiselta”. Osittain toteuteutettuna tuossa voi olla järkeä: ota pois liiat hiilarit, jätä muu. Mutta käsittääkseni karppaus pyrkii absolutismiin. Ryhmän mukana ollaan valmiita marssimaan vaikka heikolle jäälle, kunhan ei tarvitse ajatella itse. Karppaus on amerikkalainen laihdutusmetodi, jossa otetaan pois kaikki hiilihydraattipitoinen ravinto ja saadaan näin aikaan painon pudotusta. Samalla menetetään yksi hyvinvoivan ihmisen peruselementti, hiilihydraatit. Ihminen sisäistää nonsensustyyppisen tiedepläjäyksen pohjalta tanssin pirun kanssa.  Nopea tulos houkuttelee, riskeistä ei välitetä.

Ihmisen painoon vaikuttaa moni tekijä: ravinto, kulutussuhde saatuun energiamäärään, kehon koostumus (luut, nesteet, lihakset, rasvakudos, sisuskalut,..). Terveellinen elämä on kiinni oikean tasapainon löytämisestä. Jos haluaa tuloksia ja haluaa voida hyvin, tarvitaan muutakin kuin muodikas dieetti. Painon saa alas muun muassa amputoimalla raajoja, sitomalla vettä kehosta, rasvaimulla ja poistamalla hiilihydraatit. Mutta loppujen lopuksi oma hyvinvointi heikkenee ja kyky hyödyntää kehoaan on huonompi  kuin ennen. Miksi siis tehdä itselleen jonkin edellämainituista?  Oikoteillä ei aina saavuta sitä mitä pitkäjänteisyys tuo mukanaan. Ei laihduttamisessa, ei elämässä.

En ole henkilökohtaisesti koskaan uskonut dieetteihin. Olen aina ymmärtänyt mitä painonpudotus on. Kiitos siitä järkevälle kotikasvatukselle. Olen jalostanut tietouttani perehtymällä urheiluvalmennukseen. Urheilijat, jotka käyttävät kroppaansa ääriä myöten, ei ole varaa syömishäiriöihin, lihasmassan menetyksiin epämääräisten dieettien kanssa tai muuhunkaan ravintoaineiden täydelliseen poistoon. Se vie tulokset. Vaikka sanotaan, ettei urheilija näe tervettä päivää, on urheilijan oltava terve: mieleltään, asenteiltaan, kropaltaan (pikkuvammoja ei lasketa). Normaalielämää pystyy elämään energiaheikonkin kropan kanssa, mutta silloin ei ole terveempi.

Mikä tekee ihmisestä terveemmän: muun muassa elämäntavat.  Terveys on monien osien summa, eikä sitä pidä lyödä laimin missään tilanteessa. Täydellisyyteen pyrkiminen tai vääriin metodeihin luottaminen on tuhoisaa. Täydellisyys tekee elämästä tylsää ja harva jaksaa olla puritanisti läpi elämän, jälkimmäinen on hätäapu.. ei pitkäjänteinen ratkaisu. Olen itsekin tehnyt virheitä, enkä elä maailman terveellisintä elämää, mutta vuosi sitten tehty elämänmuutos on tehnyt allekirjoittaneesta terveemmän sisäisesti ja ulkoisesti monilla tavoilla. Päästin painoni kontrollista, kärsin siitä, kunnes totesin ettei tämä vetele. Aloin soveltaa oppimaani ja käynnistin tehoharjoitusjakson, jonka organisoin itse (näitä myydään myös personal training -palveluina). Vuotta myöhemmin yleiskunto on kohonnut entiselle tasolle ja kasvanut, jaksan enemmän, pystyn enemmän ja mieli on terve. Alku ei ole helppo, mutten enää halua palata vanhaan, vaikkakaan en tehoharjoittelua ole jatkanut kuin ajottain. En kuitenkaan ole huippu-urheilija.

Mitä on hyvä muistaa painosta ja sen kontrolloinnista:

• Lihas painaa enemmän kuin läski
• Lihaksikas kroppa kuluttaa levossakin kaloreita
• Lihasmassan paino ei ole vaarallista, eikä sitä tarvitse karsia
• Ihminen tarvitsee rasvaa, mutta liikaa kerääntyy kroppaan
• Ihminen tarvitsee hiilihydraattien antamaa polttoainetta, mutta liika polttoaine-energia lihottaa (karppaus on siis pahasta - hiilihydraattitason  säätely  ei)
• Suolaa syytä vähentää - täydellinen suolasta luopuminen haittaa elimistöä
• Hyvässä kunnossa oleminen ei tarkoita anoreksiaa, vaan kaikkea muuta
• Oikealla kulutuksen ja ravinnon suhteella saavuttaa parempia tuloksia kuin millään muulla dieetillä, kunhan ottaa sen tavoitteekseen ja haluaa olla pitkäjänteinen

Terveellinen elämä kannattaa, se on luotava omilla ehdoilla ja niin, että sitä jaksaa noudattaa. Mikään dieetti tai elämäntapamuutos ei auta, jos sitä ei noudata. Hyvinvointinsa kontrollointi on itsestä kiinni ja se kannattaa tehdä omia arvoja kunnioittaen, ei vain painaa laput silmillä joukon jatkona sen takia, että joku Hollywood- näyttelijä niin tekeekin. . Lähikuntosalilta löytyy parempaa asiantuntemusta.

Pudotellaan terveemmin!

Eyequaleyzer

Hei kaikille! Eyequaleyzer tervehtii teitä.

Ensimmäisenä bloginani haluan käsitellä integraatioita. Integraatiot ovat iso osa elämäämme, ajattelemme asiaa tai emme. Pääsääntöisesti elämämme koostuu integraatioista: solmimme liittoja ihmisten kanssa, käytämme tietoteknisiä laitteita, integroidumme verkkoon,.. Parhaiten tapetilla ovat olleet kuitenkin viimeaikoina laitteistointegraatiot. Kellään ei ole varmasti mennyt ohi rakkaan rautatieyhtiömme ongelmat. He eivät ole ongelmiensa kanssa yksin. Muina ongelma esimerkkeinä mainittakoon muutaman vuoden takainen peliyhtiön internetpalvelu-uudistus. Kutsutaan yhtiötä nimellä Arvaus, ei saa mainostaa. Integraatio-ongelmien kanssa painii paraikaa lukuisia it- ihmisiä ympäri maailman. Osa ongelmista ratkeaa, osa ei. Ongelmiin on syynsä ja niillä seurauksensa. Integraatioihin jopa saatetaan sitouttaa ilman perusteltua syytä. Sen takaa byrokratia.

Ohjelmistointegraatio on haastava prosessi, jossa kaksi tai useampia komponenttivalmistajia liittää tuotteensa toisiinsa. Yleisesti ajatellen joko tekee alustan, toinen liittää siihen komponentin, joku toisen komponentin, ja niin edelleen.. Yleensä integroiminen toteutetaan voittoa tuottavien yritysten kesken ja heidän kuppikuntaisuutensa tekee tuotteesta huonon. Kokonaista totuutta omasta komponentista ei suostuta kertomaan. Syitä tähän ovat oman kilpailuedun säilyttäminen, tuotteen suojelu ja täysi fallinen idiotismi. Kun kukkoja on tunkiolla liikaa, mikään ei toimi. Pelin henki on kuitenkin tämä ja se takaa kuluttajalle huonompia palveluita.

Oman lusikkansa soppaan työntää lisensointi. Maailmassa luodaan vedenpitäviä sopimuksia, joilla halutaan turvata oikeus omaan tuotteeseensa ennalta määritetyllä tavalla. Ohjelmistopuolella puhutaan usein niin sanotusta suljetusta koodista, joka takaa täyden pimeyden muille laitevalmistajalle. Tällöin integraatiot tuotetaan sokkona, ohjaajana toimii tuotteen omistaja. Omistaja ohjaa integroijaa haluamaansa suuntaan. Enemmänkin voisi auttaa, mutta ei halua. Tälläkin kertaa lopullinen häviäjä on kuluttaja. Toisaalta lisensointi edesauttaa omien tuoteperheiden yhdistämistä, mikäli tuottaja on suuri ja omistaa laajat tuotevalikoimat. Lisenssimaksut kasvavat tätä myöten niin suuriksi, että järkevä palvelunhankkija harkitsee muitakin tuotteita. Aina toki mahdollisuutta valintaan ei ole, sillä tuttu ja turvallinen on monille parempi kuin suuri tuntematon.

Maailmassa on joukko ihmisiä, joille rahan valta ei ole kaikki kaikessa. Syntyi avoimen lähdekoodin idea. Sitä hyödynnetään nykyään vaihtelevassa määrin tuloksellisesti ja vähemmän tuloksellisesti. Avoin lähdekoodi avaa kilpailua ja nimensä mukaisesti sen alaiset yhtiöt tuottavat ohjelmistoja, joiden lähdekoodi on kaikkien luettavissa. Tällöin integraatiota ei tarvitse tuottaa sokkona. Avoin lähdekoodi myös helpottaa tuotekehitystä, sillä muut toimijat voivat osallistua kehitystyöhön tarpeen vaatiessa. Avoimen lähdekoodin puolella luovutaan jostain, saadaan jotain muuta, eikä tuottaja silti kuole nälkään. Leipä voi edelleen olla leveä, vaikkei välttämättä majesteetillinen. Tuotteen käyttöarvo kasvaa ja siitä hyötyvät niin suljetun lähdekoodin tuottajat kuin toiset avoimen lähdekoodin tuottajat.

Eurooppalaisen integraation, siis tässä tapauksessa ohjelmisto sellaisen, soppaan on myös tunkenut itsensä byrokratia. Se määrittää, että nykyään suuret projektit on taivutettu kilpailutuksen piiriin. Ajatus on kaunis, mutta ei toimi. Näin voitaisiin taata monille enemmän, mutta todellisuudessa se ei toteudu. Moni yritys saa tästä tiliä.. asiakas, tämän ympyrän suurin ryhmä kärsii. Kaikki eivät hyödy. Moni jopa menettää. Tämä kilpailutusvaatimus johtaa siihen, että
projekti pilkotaan osiin. Tämä tarkoittaa, että it- projekti jaetaan osiin ja useisiin komponentteihin. Tämä taas ajaa taisteluun hinta-laatusuhteessa, ja hinnalla kilpailu ei tuota parasta mahdollista palvelua. Halvemman se toki tekee. Autoista puhuttaessa hyvä ja halpa määritetään kuuluvaksi ääripäihin, jos haluaa molemmat, on ostettava kaksi autoa. Sama pätee tietotekniikkaan.
Kilpailutus johtaa siis useamman laitevalmistajan mukaantuloon, suurempaan integraatiomäärään, komponenttivalmistajien keskinäiseen kukkotappeluun ja syyttelykierteeseen. Häviäjänä tässä
on kuluttaja. Kun asiakas astelee asemalle lippuautomaatille, eikä saa lippua tai asiakas astelee bussipysäkille ja uusi hieno elektroninen näyttötaulu onkin huoltokatkolla, usko tekniikkaan ja sitä tarjoavaan loppukäyttäjäyritykseen horjuu. Todellinen syy toimimattomuuteen on syvemmällä, jossain mihin loppukäyttäjä on velvoitettu syvemmällä. Jossain tapauksissa myös tilaajan kustannussäästöt ovat syypää, tai osa syy ongelmaan, mutta yleisesti vikaa on etsittävä syvemmältä.

Mielestäni nykyinen systeemi ei toimi ja asiasta pitäisi keskustella enemmän. Näistä asioista pitäisi antaa päätäntävalta myös sellaisille elimille, jotka asiaa ymmärtävät. Lounaskestityksellä voideltu rivipoliitikko ei tajuakaan millaiseen pihviin veitsensä upottaa. Samasta syystä yleinen keskustelu jää syyttelyn tasolle. Asia on vaikea, pelkästään tämän blogin kirjoittaminen vaatii asian tiedostamista, ja tiedostaminen vaatii perehtymistä asiaan. Tekninen aihe unohdetaan ja mennään seuraamaan lisää tosi TV:tä. Seuraavana aamuna juna-asemalla ja bussipysäkillä ollaan saman vanhan ongelman edessä.